Keväistä mieltä

Viikonloppuna nautittiin tosissaan todella kauniin keväisestä säästä ja vietettiin laatuaikaa perheen kanssa. Mummolan pihaan oli puhjenneet ensimmäiset krookukset, muurahaispesässä näkyi melkoinen kuhina jota neiti pääsikin ihmettelemään isän kanssa, päästiin myöskin vähän rapsuttelemaan hepoja. Joki oli sula ja kaikilla mieli korkealla.

Kyllä maalla on mukavaa...

Hyvää mieltä

Viime päivinä on mieli ollut tavallista korkeammalla. Liekö tuolla lisääntyneellä auringonvalolla ollut osaa asiaan ja luulisin, että nyt jo voiton puolella oleva pitkä flunssakin on saanut taas olon hyväksi. Kyllä sitä osaa jälleen arvostaa haju- ja makuaistiansa kun ne vähänksi aikaa osittain menettää. 

Kotona ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut, sillä käväisimme taas viikonloppuna mummolassa, mutta muutama auringonpaisteinen kuva perjantailta löytyi kamerasta. Muistinpa sittenkin ottaa myös tuosta ruokatilan taulusta pari kuvaa ihan luonnonvalossakin. 

Tuo alati kukkaa pukkaava orkideani kohottaa myös mieltäni. En ole sitä edes istuttanut tuohon lasipurkkiin kun se on vaikuttanut niin hyvinvoivalta tuossa alkuperäisessä muovipurnukassaan, vaikka olenkin ollut ymmärtäväni, että orkidea viihtyisi paljon paremmin läpinäkyvässä purkissa. Tämä yksilö kuitenkin näyttää viihtyvän ihan hyvin näinkin, vaikka kaikista kaunein esillepano tämä ei nyt olekaan. 

Mielessä on viime päivinä pyörineet kovasti terassi- ja puutarhasuunnitelmat. Myös leikkimökkiasia on välähtänyt mielessäni. Lisäksi sisälläkin olisi ihana saada jotain uutta aikaiseksi. Kevätpörriäinen ilmeisesti on päässyt iskemään tähänkin talouteen. Vaivaako se ihan kaikkia näin keväisin?

Niin ja muuten, erittäin isot ja lämpimät kiitokset kaikille jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni tuosta esikoisen ja kuopuksen välisestä mustasukkaisuudesta! Kommenttejanne oli ilo lukea! <3

Esikoinen vs. kuopus

Pikkuhiljaa lähestyvä pikkukakkosen syntymä on saanut äidin mietteliääksi. Mielessä on pyörinyt lähinnä sellaisia asioita, että miten saan esim. aikani jaettua kahdelle lapselle. Niin, että sitä molemmat saisivat tasapuolisesti. Ensin pelotti se, että jääkö esikoinen aivan täysin kakkosen varjoon, mutta myöhemmin olen alkanut miettiä, että ehkä se on sitten kuitenkin se kakkonen joka jää paitsioon, paitsi ehkä niillä muutamilla ensimmäisillä viikoilla. Miten sitä rakkautta ja aikaa pystyy jakamaan tasaisesti molemmille? Uskoisin, että moni muukin äiti ja isäkin miettii hiljaa mielessään samanlaisia kysymyksiä. Onko esikoinen aina erikoisasemassa, vai pystyykö molempia lapsia käsittelemään aivan samalla tavalla? 

Entä rakkaus sitten. Tällä hetkellä tuntuu, että MITÄÄN maailmassa ei voi rakastaa yhtä paljon kuin tuota esikoistani rakastan. Ajatus siitä, että rakkauden määrä tuplaantuisi lähiaikoina, tuntuukin ihan absurdilta. En kuitenkaan pelkää sitä, että en rakastaisi kuopusta riittävästi, mutta ajatus siitä, että rakastaisin molempia aivan yhtä paljon tuntuu näin etukäteen ajateltuna hassulta. Miten te useamman lapsen äidit olette tämän asian kokeneet? Huolestuttiko teitä samanlaiset asiat jossain vaiheessa?

Miten sitten esikoinen on ottanut vastaan kuopuksen? Olen ollut nimittäin viimeaikoina huomaavinani pieniä muutoksia meidän neidissä. Hän on ollut melkoisen hellyytttävä odottaessaan pikkusisarusta syntyväksi. Vauva on otettu mukaan asioihin, vaikka hän ei ole vielä syntynytkään. Joka ilta rituaalina on antaa vauvallekin hyvänyönsuukkoja ja -haleja, neitonen haluaa usein laulaa vauvalle lauluja ja vauvalle katetaan leikkeihin jo omat astiat valmiiksi, lisäksi toisinaan vauvaa syötetään ja juotetaan navan kautta. ;D Ihan viime viikkoina on neiti kuitenkin aika monta kertaa varmistellut, että olethan sinä _vain_ minun äitini ja isältä samaa asiaa. Lisäksi on esitetty kysymyksiä, että rakastathan sinä minua varmasti kaikkein eniten. Kuuluuko tämä 2,5 vuotiaan kehitysvaiheisiin, vai onko kenties tuo tuleva vauva saanut tälläisiä asioita heräilemään neidin mieleen? 

Oletteko joutuneet käsittelemään mustasukkaisuuden tunteita esikoisen ja kuopuksen välillä vai onko kaikki sujunut paremmin kuin on odotettu? Miten olette luovineet uuden ihmisen tulemisen perheeseen esikoisen kannalta? Itseäni hieman pelottaa se, että esikoinen tuntee paikkansa viedyksi uuden lapsen saapuessa taloon, sillä onhan se tietysti kova paikka, että nyt hän ei ole enää se yksi ja ainut. Itselläni on viisi vuotta nuorempi pikkusisko ja muistan hyvin sen kun sisko syntyi. Olin ehkä jo sen verran vanhempi, että ymmärsin tilanteen jollain tasolla ja mustasukkaisuus jäi aika pieneksi ainakin silloin alussa. Olin vain innoissani uudesta siskosta, jonka hoitoon jo pääsin kivasti osallistumaan. Luulisin, että mustasukkaisuus muuttui sitten jossain vaiheessa molemminpuoliseksi sisaruskateudeksi. :D

Olisi todella mukava kuulla teidän muiden ajatuksia samoista asioista. Onko alun pelot olleet turhia, vai onko käynyt niin, että jokin asia on osoittautunut odotettua vaikeammaksi? Mitä tekisitten jatkossa toisin tai missä olette onnistuneet yli odotusten? 

Kuvituksena toimii tällä kertaa eiliseltä puistoilukerralta napsittuja kuvia. Neiti sai päälleen uuden kevätpuvun ja pipon, alaosaksi tosin vedin vielä päälle kurahousut ja ihan hyvä, että vedinkin. 

In the Rain -tapetti

Muistatte varmaan, että meidän tytön huoneessa tehtiin pari viikkoa sitten hieman remppaa. Tummat raitatapetit ja beiget seinät saivat lähtöpassit ja tilalle tuli uutta vaaleaa tapettia ja seiniin valkoista sekä pikkuisen pinkkiä. Kyllä muuten huone valaistui!

Tapetiksi valikoitui Ferm Livingin In the Rain -tapetti, blogiyhteistyönä Tapettikauppa.net:n valtavasta valikoimasta, jo viime syksynä. Meillä vähän vaan kesti saada tapetti seinälle, kun ensin piti huoneesta hoitaa tuo maalausurakkakin ja lisänä savupiipun ja seinän yhtymäkohta vaati vähän järeämpää käsittelyä sillä se oli lämpövaihtelun vuoksi hieman rakoillut.

Ihastuin tapettiin tosi paljon ja vaikka en sitä livenä missään nähnytkään pientä tapettikirjasen palasta lukuunottamatta niin luotto oli kova ja kyllähän se upea olikin. Oikeastaan vielä upeampi seinällä kuin osasin odottaakaan. 

Savupiipun ja seinän syvennykseen maalattiin sitten ihan tytön omasta toiveesta pinkki kaistale ja täytyy kyllä sanoa, että oli aika hyvä veto vaikka ensin olin vahvasti sen valkoisen kannalla. Nyt valkoiset kirjahyllyt ja sänky erottuvat taustastaan paljon paremmin kuin pelkkää valkoista seinää vasten olisivat. 

Kuten varmaan huomaatte on huone kuitenkin vielä aikalailla vaiheessa. Huoneessa ennen majaillut lipasto sai lähtöpassit tulevaan vauvan huoneeseen ja nyt tilalle tarvittaisiinkin jonkinlainen säilytyskaluste. Haaveissa on ollut se 60-luvun liinavaatekaappi, mutta kun sellaista ei mistään ole vastaan tullut niin täytyy varmaan alkaa etsiä muita vaihtoehtoja. Toisaalta tyttö tarvitsisi hieman tankotilaa niille paremmille mekoille, kun tällä hetkellä sitä on yhteensä nolla metriä ja tuo liinavaatekaappi ei oikeastaan siinä asiassa auttaisi yhtään. Neidin huoneessa on tosin nurkassa 120 cm leveä liukuovikaapisto, johon ehkä saisi jollain tapaa järjestettyä sitä tankotilaakin. Tosin tankoa ei siinä kaapissa tällä hetkellä ole, vain pelkkiä hyllylevyjä elfa-kannakkeilla. Leluja kaappiin mahtuu kyllä hyvin (ainakin toistaiseksi kun ne enimmät leikit suoritetaan alakerrassa), joten mitään varsinaista kiirettä ei säilytyskalusteella ole, mutta se on vain tämä malttamaton mieli joka tahtoisi valmista nytjaheti. 

Mielessä on postausta huoneeseen suunnitelluista kalusteista ja muista muutoksista, kunhan vaan ehdin sitä toteuttamaan. 

Mitä mieltä muutoksesta näin välivaiheessa?

Vain elämää...

Luultavasti jokainen lapsiperheen äiti tietää sen käsittämättömän tilanteen kuinka ihan siisti koti saadaan totaalisen erilaiseksi hyvin nopeasti. Yleensä tähän menee aikaa vähemmän kuin se viisi minuuttia. Välillä riittää se, että käyt vessassa ja pois tullessasi et ole ihan varma mistä portaalista astuit, sillä kaikki on tyystin toisin. Välillä tämä sotku saa kaikessa epätodellisuudessaan hymyn huulille, mutta aika usein se hymy on kuitenkin melko kaukana. Huoh. Taas kävi näin. 

Normaalisti jaksan siivota leikkien jäljet muutamaan kertaan päivässä, mutta tällä hetkellä tuo kumartelu ja kyykkiminen kun ei oikein tunnu itsestä hyvältä niin äh, siinäpä ovat. Tosin olen kyllä oman kortenikin kantanut kekoon sillä näyttääpä tuo lehtipino pöydällä kasvaneen sairasteluviikolla melkoiseksi ja on tainnut rouvan kenkäparejakin jäädä tuohon keskelle eteistä tönöttämään.

Mutta, tälläistä se varmasti kaikilla on välillä. Joskus täytyy antaa itselleen lupa mennä siitä mistä aita on matalin, vaikka omatunto kolkuttelisikin hoitamaan kotia paremmin. 

Kamalaa vai lohdullista?

More or less

Olotila alkaa pikkuhiljaa palailemaan takaisin elävien kirjoihin. Viikonlopun pyhittäminen levolle oli todella hyvä ajatus ja vielä kun sitä pääsi viettämään mummolassa, jossa riitti apuvoimia tytön hoitoon ja kaikkeen muuhunkin niin ei ollut kyllä yhtään hassumpaa. 

Tänään pääsin viettämään oikein luksusiltaa kun kurvattiin hyvän ystävän kanssa Ikeaan. Mikäs sen mukavempaa kuin rupatella niitä näitä ja ihastella sisustuksia. Itselläni ei sen kummempia asioita ollut ostoslistalla, mutta mukaan tarttui kuitenkin jotain pientä kuten aina (mikä ihme siinä on?!). Muistin onneksi kehysosastolle päästyäni, että ostin Tukholmasta julisteen, johon sopivaa kehystä ei ollut kotosalla valmiiksi. Kehys siis lähti matkaan ja juliste pääsikin seinälle samantien kun kotiin päästiin. Pakkohan se oli sitten samalla kuvatakin, vaikka eipä nämä kellertävät ja puhkipalaneet keinovalokuvat mitään herkkua silmille ole. Kokeillaan vaikka huomenna sitten ihan luonnonvalossa samaa.

Julisteen teksti puhutteli minua tosi kovasti. Tuota on omana mottona yritetty kantaa, välillä siinä onnistuen paremmin ja toisinaan vähän huonommin. Onneksi tuo alaviite antaa paljon anteeksi, niin sopii tämä meidänkin seinälle. 

Vai joko nämä tekstijulisteet on ihan pannassa? Eli hitti vai huti?

Ei ihan tavallinen koti

Täällä ollaan sairastupalaisia edelleen. Pääsin vihdoin tänään lääkäriin ja nyt olisi kuuri plakkarissa, kun tuntuu olo vain pahenevan. Hiemanhan se on ärsyttävää alkaa syömään antibiootteja näin raskausaikana, varsinkin kun lääkäri vielä muisti mainita, että kestää sitten 3 vuotta, ennenkuin tuo minun syömäni antibioottikuuri on kadonnut vielä syntymättömän vauvan elimistöstä. Hurjaa ja melko syyllistävääkin samalla. Tosin, minkä sitä voi jos tauti ei muuten ota toentuakseen. Tänään sain onneksi huilia paljon, sillä ystävällinen anoppi otti tytön avosylin hoitoon.

Kotoa siis ei ole vieläkään mitään kuvattavan arvoista, sillä vaikka mies kyllä yrittää parhaansa mukaan pitää kotia järjestyksessä kun minä mamma köhisen ja pihisen sohvalla, niin on se miesten järjestyksen pito silti ihan erilaista kuin itsellä (tai siis näin ainakin meillä, en taida voida yleistää). Miehiä ei jostain syystä häiritse lainkaan käytön jälkeen sille sijoilleen pitkin pöytiä tai tasoja jäävät tavarat, alati kasvava pyykkivuori tai vaatemytyt vähän siellä sun täällä. No nyt mennään siitä missä aita on matalin ja katsotaan sitten myöhemmin kun olo on hieman kohentunut. 

Löysin muuten todella mielenkiintoisen asunnon kuvia Stadshem-sivustolta. Lapsiperheen kodiksi en tätä asuntoa nimittäisi hyvällä tahdollakaan, mutta ihan loistava sinkkunaisen tai -miehen koti tämä olisi. No miksei myös yhtä hyvin pariskunnankin. Asunto tuntuu valkoisten seinien ja useiden kattoikkunoiden vuoksi aivan kuin kylpevän valossa. Nuo kierreportaat ovat huikean kauniit, mutta itse kyllä varmasti pelkäisin niitä käyttää. Eivät taitaisi Suomessa mennä rakennusvalvonnasta kyllä edes lävitse. Lasinen lattia makuualkovissa ei myöskään ehkä ole se tavanomaisin vaihtoehto, eikä sovi kyllä korkeanpaikankammosta kärsiville. Samoin hauska, mutta hieman päätähuimaava on tuo portaiden jatkuminen kattoikkunalle, josta aukeaakin ihan hauskat näköalat.

Nyt takaisin vällyjen väliin. Parempaa torstai-iltaa teille! <3


Kuvat/images: Stadshem

Uusi äitiyspakkaus

Eilen uhmasin flunssaa ja kävin noutamassa kotiin monta kiloa onnea ja iloa. Sain nimittäin tiedon, että äitiyspakkaus oli saapunut lähipostiin. Minä hieman viivyttelin sen hakemista, sillä olisin kovasti tahtonut tämän 2014 vuoden paketin. Onnekseni tuo uusi paketti oli jo ehtinyt jakoon ja sellaisen siis meillekin sain. 

Muistan, että olin hieman pettynyt kun tämän vuoden paketista julkaistiin Kelan verkkosivuilla kuvia, mutta pettymys oli kyllä tipotiessään kun pääsin tätä pakettia penkomaan. Jotenkin nuo Kelan sivuilla olevat kuvat tuntuvat vääristävän vaatteiden värin, saaden näyttämään ne jotenkin tosi tunkkaisilta ja ne näyttävät kyllä niiiiin paljon kauniimmilta näin luonnossa nähtynä. Niin, tiedän, ei saisi valittaa tälläisestä upeasta ilmaiseksi tarjottavasta etupaketista, mutta pinnallinen kun on niin minkäs sille mahtaa. ;) Mutta, onneksi siis tällä kertaa näin päin. 

Hassu sattuma oli, että juuri eilen myös ihana Satu All you need is White -blogista oli käynyt noutamassa oman pakettinsa postista ja esitteli sitä blogissaan. Ajattelinkin jo, että jätänpä itse sitten esittelemättä, mutta laitoinpa sitten kuitenkin kuvaten muutaman minun suosikkini tuosta laatikosta. 

Ehdottomiksi suosikeiksi nousivat nuo ensimmäisen kuvan kolme kaverusta. Kaunis vaalea toppahaalari, ihanan raikkaan turkoosin värinen vanuhaalari ja reippaan limenvihreä Aappa-apina makuupussi. Tuon toppahaalarin kuviointi muuten koostuu pienistä lorunpätkistä niin suomeksi, englanniksi kuin ruotsiksikin. Hauska idea!

Tuo mukana ollut pussilakana oli myös aika hauska. Värit sopivat kauniisti yhteen ja kuvio on ihanan iloisen reipas. Parempi kuin se pari vuotta sitten tytölle tullut nallekuvioinen pussilakana.

Seuraavaksi ihastelin näitä suloisia raidallisia pukuja ja tuota söpöä heppakuviollista yöpukua. Vaikka värit ovatkin hieman poikamaiset, ei tuo haittaa minua, sillä turkoosi ja vihreä ovat kyllä ihan suosikkejani.

Mukana oli jonkinverran myös retrotyylistä vaatetta joista en ihan hirveästi innostunut. Ruskean sävyt eivät innosta kovin paljoa edelleenkään. Tosin tämä tosi pikkuinen pilkullinen terrakotan värinen asu sulatti sydämen. Ne on ihan varmaan nuo pilkut.

Olen kaikkiaan erittäin tyytyväinen tähän pakettiin ja olen varma, että kaikki vaatteet menevät käyttöön. Toiset varmaan vain vähän harvemmin kuin toiset. Ja vaikka meillä nyt edellisestä paketista on kulunut vain suhteellisen vähän aikaa, niin ei se yhtään haittaa. Se vaihtoehtona oleva 140 euroa tuntuu niin pieneltä rahalta verrattuna siihen mitä paketti sisältää. Helposti tuon verran hukkaa viikon ruokaostoksiin, eikä siitä sitten jäänytkään mitään konkreettista käteen, vaikka vatsa saikin sitten toki täytettä. 

Vaikka raskaudessa ollaankin nyt jo melko pitkällä, masu on kasvanut uusiin ulottovuuksiin ja pikkuinen on erittäin aktiivinen potkurintamalla, niin jotenkin tilannetta ei silti aina ihan tajua tai ei ehdi sen paremmin ajatella. Tämä laatikon kotiinkantaminen ja näiden tälle meidän omalle pienelle masuasukille tarkoitettujen vaatteiden hypisteleminen sai taas asian tuntumaan asteen verran konkreettisemmalta. Meille on siis ihan oikeasti tulossa pieni vauva! :D

Herättikö laatikko teissä mitään tunteita?