Keväistä mieltä

Viikonloppuna nautittiin tosissaan todella kauniin keväisestä säästä ja vietettiin laatuaikaa perheen kanssa. Mummolan pihaan oli puhjenneet ensimmäiset krookukset, muurahaispesässä näkyi melkoinen kuhina jota neiti pääsikin ihmettelemään isän kanssa, päästiin myöskin vähän rapsuttelemaan hepoja. Joki oli sula ja kaikilla mieli korkealla.

Kyllä maalla on mukavaa...

Hyvää mieltä

Viime päivinä on mieli ollut tavallista korkeammalla. Liekö tuolla lisääntyneellä auringonvalolla ollut osaa asiaan ja luulisin, että nyt jo voiton puolella oleva pitkä flunssakin on saanut taas olon hyväksi. Kyllä sitä osaa jälleen arvostaa haju- ja makuaistiansa kun ne vähänksi aikaa osittain menettää. 

Kotona ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut, sillä käväisimme taas viikonloppuna mummolassa, mutta muutama auringonpaisteinen kuva perjantailta löytyi kamerasta. Muistinpa sittenkin ottaa myös tuosta ruokatilan taulusta pari kuvaa ihan luonnonvalossakin. 

Tuo alati kukkaa pukkaava orkideani kohottaa myös mieltäni. En ole sitä edes istuttanut tuohon lasipurkkiin kun se on vaikuttanut niin hyvinvoivalta tuossa alkuperäisessä muovipurnukassaan, vaikka olenkin ollut ymmärtäväni, että orkidea viihtyisi paljon paremmin läpinäkyvässä purkissa. Tämä yksilö kuitenkin näyttää viihtyvän ihan hyvin näinkin, vaikka kaikista kaunein esillepano tämä ei nyt olekaan. 

Mielessä on viime päivinä pyörineet kovasti terassi- ja puutarhasuunnitelmat. Myös leikkimökkiasia on välähtänyt mielessäni. Lisäksi sisälläkin olisi ihana saada jotain uutta aikaiseksi. Kevätpörriäinen ilmeisesti on päässyt iskemään tähänkin talouteen. Vaivaako se ihan kaikkia näin keväisin?

Niin ja muuten, erittäin isot ja lämpimät kiitokset kaikille jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni tuosta esikoisen ja kuopuksen välisestä mustasukkaisuudesta! Kommenttejanne oli ilo lukea! <3

Esikoinen vs. kuopus

Pikkuhiljaa lähestyvä pikkukakkosen syntymä on saanut äidin mietteliääksi. Mielessä on pyörinyt lähinnä sellaisia asioita, että miten saan esim. aikani jaettua kahdelle lapselle. Niin, että sitä molemmat saisivat tasapuolisesti. Ensin pelotti se, että jääkö esikoinen aivan täysin kakkosen varjoon, mutta myöhemmin olen alkanut miettiä, että ehkä se on sitten kuitenkin se kakkonen joka jää paitsioon, paitsi ehkä niillä muutamilla ensimmäisillä viikoilla. Miten sitä rakkautta ja aikaa pystyy jakamaan tasaisesti molemmille? Uskoisin, että moni muukin äiti ja isäkin miettii hiljaa mielessään samanlaisia kysymyksiä. Onko esikoinen aina erikoisasemassa, vai pystyykö molempia lapsia käsittelemään aivan samalla tavalla? 

Entä rakkaus sitten. Tällä hetkellä tuntuu, että MITÄÄN maailmassa ei voi rakastaa yhtä paljon kuin tuota esikoistani rakastan. Ajatus siitä, että rakkauden määrä tuplaantuisi lähiaikoina, tuntuukin ihan absurdilta. En kuitenkaan pelkää sitä, että en rakastaisi kuopusta riittävästi, mutta ajatus siitä, että rakastaisin molempia aivan yhtä paljon tuntuu näin etukäteen ajateltuna hassulta. Miten te useamman lapsen äidit olette tämän asian kokeneet? Huolestuttiko teitä samanlaiset asiat jossain vaiheessa?

Miten sitten esikoinen on ottanut vastaan kuopuksen? Olen ollut nimittäin viimeaikoina huomaavinani pieniä muutoksia meidän neidissä. Hän on ollut melkoisen hellyytttävä odottaessaan pikkusisarusta syntyväksi. Vauva on otettu mukaan asioihin, vaikka hän ei ole vielä syntynytkään. Joka ilta rituaalina on antaa vauvallekin hyvänyönsuukkoja ja -haleja, neitonen haluaa usein laulaa vauvalle lauluja ja vauvalle katetaan leikkeihin jo omat astiat valmiiksi, lisäksi toisinaan vauvaa syötetään ja juotetaan navan kautta. ;D Ihan viime viikkoina on neiti kuitenkin aika monta kertaa varmistellut, että olethan sinä _vain_ minun äitini ja isältä samaa asiaa. Lisäksi on esitetty kysymyksiä, että rakastathan sinä minua varmasti kaikkein eniten. Kuuluuko tämä 2,5 vuotiaan kehitysvaiheisiin, vai onko kenties tuo tuleva vauva saanut tälläisiä asioita heräilemään neidin mieleen? 

Oletteko joutuneet käsittelemään mustasukkaisuuden tunteita esikoisen ja kuopuksen välillä vai onko kaikki sujunut paremmin kuin on odotettu? Miten olette luovineet uuden ihmisen tulemisen perheeseen esikoisen kannalta? Itseäni hieman pelottaa se, että esikoinen tuntee paikkansa viedyksi uuden lapsen saapuessa taloon, sillä onhan se tietysti kova paikka, että nyt hän ei ole enää se yksi ja ainut. Itselläni on viisi vuotta nuorempi pikkusisko ja muistan hyvin sen kun sisko syntyi. Olin ehkä jo sen verran vanhempi, että ymmärsin tilanteen jollain tasolla ja mustasukkaisuus jäi aika pieneksi ainakin silloin alussa. Olin vain innoissani uudesta siskosta, jonka hoitoon jo pääsin kivasti osallistumaan. Luulisin, että mustasukkaisuus muuttui sitten jossain vaiheessa molemminpuoliseksi sisaruskateudeksi. :D

Olisi todella mukava kuulla teidän muiden ajatuksia samoista asioista. Onko alun pelot olleet turhia, vai onko käynyt niin, että jokin asia on osoittautunut odotettua vaikeammaksi? Mitä tekisitten jatkossa toisin tai missä olette onnistuneet yli odotusten? 

Kuvituksena toimii tällä kertaa eiliseltä puistoilukerralta napsittuja kuvia. Neiti sai päälleen uuden kevätpuvun ja pipon, alaosaksi tosin vedin vielä päälle kurahousut ja ihan hyvä, että vedinkin. 

In the Rain -tapetti

Muistatte varmaan, että meidän tytön huoneessa tehtiin pari viikkoa sitten hieman remppaa. Tummat raitatapetit ja beiget seinät saivat lähtöpassit ja tilalle tuli uutta vaaleaa tapettia ja seiniin valkoista sekä pikkuisen pinkkiä. Kyllä muuten huone valaistui!

Tapetiksi valikoitui Ferm Livingin In the Rain -tapetti, blogiyhteistyönä Tapettikauppa.net:n valtavasta valikoimasta, jo viime syksynä. Meillä vähän vaan kesti saada tapetti seinälle, kun ensin piti huoneesta hoitaa tuo maalausurakkakin ja lisänä savupiipun ja seinän yhtymäkohta vaati vähän järeämpää käsittelyä sillä se oli lämpövaihtelun vuoksi hieman rakoillut.

Ihastuin tapettiin tosi paljon ja vaikka en sitä livenä missään nähnytkään pientä tapettikirjasen palasta lukuunottamatta niin luotto oli kova ja kyllähän se upea olikin. Oikeastaan vielä upeampi seinällä kuin osasin odottaakaan. 

Savupiipun ja seinän syvennykseen maalattiin sitten ihan tytön omasta toiveesta pinkki kaistale ja täytyy kyllä sanoa, että oli aika hyvä veto vaikka ensin olin vahvasti sen valkoisen kannalla. Nyt valkoiset kirjahyllyt ja sänky erottuvat taustastaan paljon paremmin kuin pelkkää valkoista seinää vasten olisivat. 

Kuten varmaan huomaatte on huone kuitenkin vielä aikalailla vaiheessa. Huoneessa ennen majaillut lipasto sai lähtöpassit tulevaan vauvan huoneeseen ja nyt tilalle tarvittaisiinkin jonkinlainen säilytyskaluste. Haaveissa on ollut se 60-luvun liinavaatekaappi, mutta kun sellaista ei mistään ole vastaan tullut niin täytyy varmaan alkaa etsiä muita vaihtoehtoja. Toisaalta tyttö tarvitsisi hieman tankotilaa niille paremmille mekoille, kun tällä hetkellä sitä on yhteensä nolla metriä ja tuo liinavaatekaappi ei oikeastaan siinä asiassa auttaisi yhtään. Neidin huoneessa on tosin nurkassa 120 cm leveä liukuovikaapisto, johon ehkä saisi jollain tapaa järjestettyä sitä tankotilaakin. Tosin tankoa ei siinä kaapissa tällä hetkellä ole, vain pelkkiä hyllylevyjä elfa-kannakkeilla. Leluja kaappiin mahtuu kyllä hyvin (ainakin toistaiseksi kun ne enimmät leikit suoritetaan alakerrassa), joten mitään varsinaista kiirettä ei säilytyskalusteella ole, mutta se on vain tämä malttamaton mieli joka tahtoisi valmista nytjaheti. 

Mielessä on postausta huoneeseen suunnitelluista kalusteista ja muista muutoksista, kunhan vaan ehdin sitä toteuttamaan. 

Mitä mieltä muutoksesta näin välivaiheessa?

Vain elämää...

Luultavasti jokainen lapsiperheen äiti tietää sen käsittämättömän tilanteen kuinka ihan siisti koti saadaan totaalisen erilaiseksi hyvin nopeasti. Yleensä tähän menee aikaa vähemmän kuin se viisi minuuttia. Välillä riittää se, että käyt vessassa ja pois tullessasi et ole ihan varma mistä portaalista astuit, sillä kaikki on tyystin toisin. Välillä tämä sotku saa kaikessa epätodellisuudessaan hymyn huulille, mutta aika usein se hymy on kuitenkin melko kaukana. Huoh. Taas kävi näin. 

Normaalisti jaksan siivota leikkien jäljet muutamaan kertaan päivässä, mutta tällä hetkellä tuo kumartelu ja kyykkiminen kun ei oikein tunnu itsestä hyvältä niin äh, siinäpä ovat. Tosin olen kyllä oman kortenikin kantanut kekoon sillä näyttääpä tuo lehtipino pöydällä kasvaneen sairasteluviikolla melkoiseksi ja on tainnut rouvan kenkäparejakin jäädä tuohon keskelle eteistä tönöttämään.

Mutta, tälläistä se varmasti kaikilla on välillä. Joskus täytyy antaa itselleen lupa mennä siitä mistä aita on matalin, vaikka omatunto kolkuttelisikin hoitamaan kotia paremmin. 

Kamalaa vai lohdullista?