Rakkautta ja apilankukkia

Eilen kaivoin esille tytön vauvakirjan, johon ajattelin raapustella muutaman mieleeni tulleen ajatuksen. Kyyneleet kihosivat silmiini katsellessani kuvaa tytöstä juuri kotiin saapuneena, valtavalta näyttävässä puvussaan ja hirveän isolta vaikuttavassa kaukalossa. Samalla tapaa kyyneleet nousevat silmiin nytkin. Ei, mitään ikävää ei ole tapahtunut, älkää huoliko. Välillä vain se mitä tuntee omaa lastaan kohtaan tuntuu niin valtavan suurelta, että sitä ei osaa käsitellä. Tuo niin pieni ja hentoinen olento on kasvamassa suureksi ja itsenäiseksi. Pienihän hän vielä on, ei vielä kahta vuottakaan, mutta silti jo niin iso ja hämmästyttää tietämyksellään päivittäin. Eilen nauroin vedet silmissä (salaa), kun olimme ulos lähdössä ja laitoin kenkiä tytön jalkaan. Kun kengät olivat kiinni, sanoin, että 'selvä'. Johon neiti vastasi hetkeäkään epäröimättä, että 'pyy'. Kysyin, että mitä ja neiti jatkoi 'selvä pyy'. Niinpä, sananlaskut hallussa, tsek. :D

Ja sitten hyvin hatarana aasinsiltana tuohon edelliseen purkaukseen, niin äidin sydäntä riipaisi tytön itse omin pienin kätösin keräämät kukat eilisellä iltakävelyllä. <3

Elämä on aika ihanaa kun saa rakastaa! <3


Niin ja joo, oli aika siirappista, sorry.