Pikkuhiljaa lähestyvä pikkukakkosen syntymä on saanut äidin mietteliääksi. Mielessä on pyörinyt lähinnä sellaisia asioita, että miten saan esim. aikani jaettua kahdelle lapselle. Niin, että sitä molemmat saisivat tasapuolisesti. Ensin pelotti se, että jääkö esikoinen aivan täysin kakkosen varjoon, mutta myöhemmin olen alkanut miettiä, että ehkä se on sitten kuitenkin se kakkonen joka jää paitsioon, paitsi ehkä niillä muutamilla ensimmäisillä viikoilla. Miten sitä rakkautta ja aikaa pystyy jakamaan tasaisesti molemmille? Uskoisin, että moni muukin äiti ja isäkin miettii hiljaa mielessään samanlaisia kysymyksiä. Onko esikoinen aina erikoisasemassa, vai pystyykö molempia lapsia käsittelemään aivan samalla tavalla?
Entä rakkaus sitten. Tällä hetkellä tuntuu, että MITÄÄN maailmassa ei voi rakastaa yhtä paljon kuin tuota esikoistani rakastan. Ajatus siitä, että rakkauden määrä tuplaantuisi lähiaikoina, tuntuukin ihan absurdilta. En kuitenkaan pelkää sitä, että en rakastaisi kuopusta riittävästi, mutta ajatus siitä, että rakastaisin molempia aivan yhtä paljon tuntuu näin etukäteen ajateltuna hassulta. Miten te useamman lapsen äidit olette tämän asian kokeneet? Huolestuttiko teitä samanlaiset asiat jossain vaiheessa?
Miten sitten esikoinen on ottanut vastaan kuopuksen? Olen ollut nimittäin viimeaikoina huomaavinani pieniä muutoksia meidän neidissä. Hän on ollut melkoisen hellyytttävä odottaessaan pikkusisarusta syntyväksi. Vauva on otettu mukaan asioihin, vaikka hän ei ole vielä syntynytkään. Joka ilta rituaalina on antaa vauvallekin hyvänyönsuukkoja ja -haleja, neitonen haluaa usein laulaa vauvalle lauluja ja vauvalle katetaan leikkeihin jo omat astiat valmiiksi, lisäksi toisinaan vauvaa syötetään ja juotetaan navan kautta. ;D Ihan viime viikkoina on neiti kuitenkin aika monta kertaa varmistellut, että olethan sinä _vain_ minun äitini ja isältä samaa asiaa. Lisäksi on esitetty kysymyksiä, että rakastathan sinä minua varmasti kaikkein eniten. Kuuluuko tämä 2,5 vuotiaan kehitysvaiheisiin, vai onko kenties tuo tuleva vauva saanut tälläisiä asioita heräilemään neidin mieleen?
Oletteko joutuneet käsittelemään mustasukkaisuuden tunteita esikoisen ja kuopuksen välillä vai onko kaikki sujunut paremmin kuin on odotettu? Miten olette luovineet uuden ihmisen tulemisen perheeseen esikoisen kannalta? Itseäni hieman pelottaa se, että esikoinen tuntee paikkansa viedyksi uuden lapsen saapuessa taloon, sillä onhan se tietysti kova paikka, että nyt hän ei ole enää se yksi ja ainut. Itselläni on viisi vuotta nuorempi pikkusisko ja muistan hyvin sen kun sisko syntyi. Olin ehkä jo sen verran vanhempi, että ymmärsin tilanteen jollain tasolla ja mustasukkaisuus jäi aika pieneksi ainakin silloin alussa. Olin vain innoissani uudesta siskosta, jonka hoitoon jo pääsin kivasti osallistumaan. Luulisin, että mustasukkaisuus muuttui sitten jossain vaiheessa molemminpuoliseksi sisaruskateudeksi. :D
Olisi todella mukava kuulla teidän muiden ajatuksia samoista asioista. Onko alun pelot olleet turhia, vai onko käynyt niin, että jokin asia on osoittautunut odotettua vaikeammaksi? Mitä tekisitten jatkossa toisin tai missä olette onnistuneet yli odotusten?
Kuvituksena toimii tällä kertaa eiliseltä puistoilukerralta napsittuja kuvia. Neiti sai päälleen uuden kevätpuvun ja pipon, alaosaksi tosin vedin vielä päälle kurahousut ja ihan hyvä, että vedinkin.
Taisin miettiä silloin toisen lapsen syntymän aikoihin, että miten jaan huomion ja kuinka esikoinen ottaa vauvan vastaan. Ja ihmettelin tosiaan myös sitä, että miten sitä voi rakastaa kahta lasta yhtä paljon. Se äidinrakkaus vaan on niin kummallinen asia, että se vain voimistuu ja vahvistuu kun sitä saa jakaa useammalle ♥ Ja mistään muusta ei ole niin ylpeä kuin omista lapsistaan.
VastaaPoistaMustasukkaisuus oli meillä lievää, sillä ikäeroa on niin vähän ettei esikoinen juuri osannut edes olla mustasukkainen. Mutta lapsi osaa kyllä valita ne hetket kun huomiota haetaan äidiltä. Monesti se on juuri se hetki, kun istahdat imettämään tai syöttämään vauvaa. Ja ylipäätään aina silloin kun vauva tarvitsee sinua, niin silloin tarvitsee toinenkin :)
Hyvin se menee, kunhan vain tiedostaa sen että toinenkin tarvitsee kahdenkeskistä aikaa! :)
Kiitos J hyvästä kommentistasi! <3 Se äidinrakkaus on kyllä kummallinen asia, sitä on tässä viimeisen parin vuoden aikana tullut mietittyä monestikin. Miten voi olla, että vaikka tuntuu, että rakkaudesta omaan lapseen ihan pakahtuu, niin silti se tuntuu vain kasvavan päivä päivältä. Ja todellakin, mistään muusta ei ole niin ylpeä kuin omasta lapsestaan.
PoistaToivotaan myös, että meillä menisi mustasukkaisuus hyvin lievänä ohitse. Tuo on tosiaan hyvä kyllä tiedostaa, että muistaa molemmille jakaa sitä kahdenkeskistä aikaa nyt ja tulevaisuudessa.
Elä turhaan murehdi ja pelkää :) Kyllä kaikki varmasti hyvin menee.. Meillä ei ole ollut vielä yhtään mustasukkaisuutta, mutta voi johtua pienestä ikäerosta kun ei esikoinen niin paljoa ymmärrä. Kyllä itsekkin mietti miten tulee menemään, mutta mun pelot ei ainakaan toteutunu :) Vauvat kuitenkin alussa nukkuu paljon niin kerkee esikoinen pikkuhiljaa tottua että ei saa enään niin paljoo huomiota. Meillä on kaikki asiat otettu paremmin kuin hyvin vastaan ja jo alle 2 vuoden iässä isoveikka kovasti koittaa siskoa hoitaa,halia,pusutella,leikkiä ja naurattaa :) Luulen että nämä asiat tulevat ihan luonnostaan. Ja kyllä sitä rakkautta varmasti tulee riittämään vielä useammallekkin :) Elä murehdi vaan nauti vielä ajasta kun olette keskenään ! :) <3
VastaaPoistaKiitos Riina kannustuksesta ja hyvien kokemusten jakamisesta! <3 Tuota minäkin todella toivon, että esikoinen tahtoisi osallistua vauvan hoitoon, näin tuntuisi, että hän on kokoajan mukana siinä mitä tapahtuu, eikä tuntuisi, että hänet on sivuutettu. Hieman kyllä pelottaa, että mitä jos hän haluaakin osallistua hieman liikaakin. ;)
PoistaTälläiset asiat vaan jäävät pyörimään odottavan äidin mieleen, kun tuntuu, että tunteet ovat muutenkin kokoajan ihan pinnassa. Sitä ikäänkuin haluaisi varautua kaikkeen valmiiksi mielessään, vaikka aika turhaa se etukäteen onkin murehtia.
Kiitos sinulle! <3
Heippa vaan. Olen lukenut blogiasi jonkin aikaa, mutta kommentoinut en ole vielä kertaakaan. Liekö aihe sen verran kiinnostava, että ajattelin muutaman lauseen laittaa.
VastaaPoistaOlen kolmen lapsosen äiti ja kätilö. Puhun siis omista kokemuksistani, joita on jonkin verran.
Parivuotias on tyypillisesti sellainen, joka haluaa omistaa kaiken ja jakamista vasta opetellaan.
Mustasukkaisuutta on ollut meillä ainakin moolemmilla kerroilla, kun lapsonen on joutunut nuorimmaisen asemasta luopumaan.
Kuopuksen syntyessä keskimmäinen lapsi tuumasi sairaalassa, että nyt on vauva nähty lähdetään kotiin ja oletti minun lähtevän mukaan.
Esikoinen oli kyllä mustasukkainen, kun pikkuvelisyntyi hänen ollessaan reilut kaksi vuotta. Yritin ottaa hänet mukaan mahdollisimman paljon vauvan hoitoon ja ylipäänsä puuhailuihin. Hän hoiti omaa vauvaansa, kun minä imetin tai vaihdoin vaippoja.
Yritimme myös järjestää aikaa minulle ja esikoiselle, ilman vauvaa ja se toimi ainakin meillä.
Minusta yksi pahimmista mokista on viedä esikoinen hoitoon, kun vauva syntyy. Parivuotias ei kykene ymmärtämään, miksi hänet viedään kotoa pois ja äiti jää vauvan kanssa sinne.
Minä uskallan olla eri mieltä siitä, kun jotkut äidit perustelevat edellisen viemistä päiväkotiin, että hänellä on siellä aktiviteetteja ja kavereita.
Minun kokemukseni mukaan esim. parivuotiaalle riittää vallan hyvin normaalit kodin askareet. Perhekerhot ja -kahvilat on asia erikseen. Ja kolmivuotiaalle riittää muutaman tunnin kerho, muskari tai jumppa viikossa.
Mustasukkaisuudesta vielä sen verran, että meillä sekä esikoinen että keskimmäinen nipisti tai läppäisi vauvaa muutaman kerran, mutta yllättävän äkkiä hän ymmärsi, ettei niin voi tehdä, kun asian kertoi hänelle.
Väsymys oli aika kova, kun vauvaa piti syöttää muutaman tunnin välein ja aamulla oli noustava laittamaan esikoiselle aamupalaa, kun mies lähti töihin.
Muutaman kuukauden se kesti, mutta siitäkin miehen kanssa selvittiin.
En halua moittia enkä kritisoida muita, vaan tämä on minun mielipiteeni. Enkä halua loanheittoa, joita silloin tällöin näkee.
Leben und leben Lasse.
Kaikkea hyvää loppuodotukseen.
toivottelee Satu Oulusta
Olipa ihanaa, että päätit kommentoida juuri nyt! <3 Kiitos oikein hyvistä ajatuksista ja kannustavasta asenteestasi!
PoistaOlen kuullut parilta tuttavalta samanlaisen kommentin heidän esikoiseltaan, että kun sairaalassa oli käyty vauvaa katsomassa, niin toiveissa oli, että eiköhän äiti lähdetä sitten kotiin. :D
Itse olen melkolailla samalla kannalla tuon esikoisen päivähoidon suhteen jos äiti on vauvan kanssa kotona. Itse en sitä kannata ja en usko, että se meille sopisikaan. Ehkä tilanne on erilainen jos esikoinen on jo ehtinyt oppia päivähoitomaailmaan ja sitten syntyy vauva, mutta omassa tapauksessa tuntuisi omituiselta viedä esikoinen hoitoon sitten kun vauva syntyy kun siihen asti on saanut olla kotona. En tuomitse ketään joka näin tekee, valinta on kuitenkin jokaisen oma ja lapset ovat varmasti erilaisia.
Itse ainakin uskon, että meidän neidille ainakin on ihan tarpeeksi virikettä siinä, että hän käy kerhossa ja muskarissa parina päivänä viikossa. Sen lisäksi lähipuistossa treffaillaan useita kertoja viikossa naapuruston lapsia ja välillä tulee leikkikavereita kotiin tai mennään itse kyläilemään.
Onneksi on tuo osallistuva mies apuna ja uskonkin, että vaikka äidillä välillä on kädet täynnä pienen kanssa niin isän sylistä löytyy aina tilaa. Ainakin sitten iltaisin. Olen jo nytkin joutunut paljon tehtäviä luovuttamaan miehelle, sillä oma jaksaminen pitää laittaa tällä erää etunenään.
Tuttuja ajatuksia, jotka itsellä pyöri mielessä 6-vuotta sitten kun kuopusta odotin. Kyllä se rakkaus on vaan jotain niin ihmeellistä, että sitä varmasti riittää molemmille. Rakkautta on suunnaton määrä kun on kyse omista lapsista.
VastaaPoistaMeidän tytöillä on 2 vuotta ikäeroa. Alku ei varmaan ollut mitään parhainta. Esikoiselle ostettiin oma nukke, mitä saa syöttää ja hoitaa. Suunniteltiin kuinka saa yhdessä minun/meidän kanssa hoitaa vauvaa jne. Kun vauva syntyi niin eipä kiinnostanutkaan tyttöä niin paljon kuin luultiin ja toivottiin. Mukaan tuli mustasukkaisuus. Milloin yritettiin vauvaa satuttaa tai tehtii jotain muuta kiellettyä. Vauva vei minulta tosi paljon aikaa. Nukkui huonosti ja söi jatkuvasti, eikä pullo kelvannut että sillä olisi helpottanut tilannetta että isä olisi voinut syöttää. Ei varmasti tuntunut esikoiselta mukavalta ja minua itseä vieläkin jotenkin harmittaa vaikka tilannehan oli se mitä oli. Sen mitä vauva nukkui niin yritti jotain puuhailla kuopuksen kanssa. Samaan aikaan kylläkin myös normaalit kotityöt odotti tekijäänsä.
Kun kuopus kasvoi ja alkoi enemmän kommunikoimaan siskonsakin kanssa niin silloin siskoksille syntyi kunnolla joku yhteys. Silloin alkoi hieman helpottamaan. Tuo siskosten läheisyys on jatkunut siitä asti.
Vasta muutama vuosi sitten tajusin lähipiirissä syntyneiden vauvojen kautta, että meidän esikoinen on vain sellainen ettei sitä edes vauvat kiinnosta. Kun nämä vauvat ovat kasvaneet hieman isommiksi niin sitten niiden kanssa voi jotain puuhailla. Kai sitä silloin tytöltä odottikin sellaista mikä ei ollut sille edes luontaista.
Tämä ei varmasti ollut mikään kannustavin esimerkki. Toivon kovasti että teillä on paljon helpompi alku. Ainakin siellä jo kivasti tuleva isosisko odottaa vauvaa syntyväksi.
Ja edelleen meillä kuopus on luonteeltaan ns. mamman tyttö joka kyllä osaa viedä minulta kaiken huomion itseensä. Nyt vain itse yrittää huomioida tyttöjä yhtä paljon. Välillä vaan lähteä toisen kanssa käymään jossain kahdestaan. Olen kuitenkin niin onnellinen ettei sitä etukäteen tiennyt mitä on vastassa kun kuopusta odotti syntyväksi. Kyllä ne alun vaikeudet on jotenkin saanut takaisin kun seuraa tyttösiä joille toinen on kaikki kaikessa <3
Mukavaa loppuodotusta!
Hih, tuli vielä mieleen keskustelu minkä kävin vasta erään iäkkään rouvan kanssa. Hänellä jo aikuiset lapset ja keskustelun aiheena ajan jakaminen kaikille lapsille. Hän kertoi soittavan joka ilta kaikille lapsille. Ei voi soittaa vain yhdelle, kun jokaiselle täytyy edelleen antaa se sama aika. Lastenlasten kohdalla on alkanut vasta tulemaan sillain että rakkaimmaksi ovat nousseet ne jotka ovat enemmän tekemisissäkin.
PoistaKiitos Marru ihanasta kommentistasi! <3
PoistaÄidinrakkaus on kyllä todella kummallinen asia. Ensin tuntuu, että mitenkään ei voi rakastaa mitään enempää kuin juuri nyt rakastaa omaa lastaan, mutta hetken päästä sitä tuntuu, että se vaan kasvaa kasvamistaan. Sitä toivoisi, että kaikki ihmiset voisivat tuntea sen samanlaisen tunteen jossain vaiheessa elämäänsä.
Itseänikin hieman pelottaa se, että jos esikoinen päättääkin näyttää mustasukkaisuuttaan satuttamalla vauvaa. Meillä tosin lähipiirissä on paljon vauvoja joiden hoidosta neitonen on ollut erittäin kiinnostunut. Vähän melkein liian kiinnostunut, joten uskoisin, että meillä tyttö haluaa osallistua vauvan hoitamiseen. Tosin eihän mistään voi tietää ennenkuin "tilanne on päällä".
Meillä on onneksi paljon lastenhoitoon ja kodin ylläpitämiseen osallistuva isä. Jonka toivon ymmärtävän sen, että välillä kahden lapsen kanssa huomiota jakaen saattaa se koti jäädä hieman vähemmälle huomiolle. Ainakin nyt kun oma jaksaminen on jo vähän huonompaa on mies mukisematta hoitanut paljon niitä minunkin askareitani.
Meillä muuten esikoinen on varsinainen iskän tyttö, äitiä harvoin kelpuutetaan mihinkään jos isäkin on saatavilla. Tosin tämä varmaan johtuu siitä, että tyttö viettää päivät kanssani kotona, niin yhteinen aika iskän kanssa tahtoo jäädä vähäisemmäksi ja siitä otetaan silloin kaikki irti. Olisipa mukavaa jos kuopuksesta kasvaisi sitten enemmän se äidin tyttö tai poika. :D
Mielenkiintoinen tuo keskustelusi tuon iäkkään rouvan kanssa. Tunnistan tuosta ajan jakamisesta oman isäni. Hänen pitää vieläkin yrittää tehdä kaikki täysin tasapuolisesti meidän kolmen lapsen kesken. Joululahjatkin pitää olla melkein täsmälleen saman arvoiset. Se on aika hellyyttävää, vaikka luulen, että me lapset emme välittäisi siitä, jos joku toinen saisi joskus vähän enemmän kuin toinen.
Meillä esikoinen oli kolme kun vauva syntyi ja oikeastaan häntä ei koko vauva pahemmin kiinnostanut. On siis poika. Yritettiin, että tuleeko silittään vauvaa tai auttamaan esimerkiksi, mutta ei häntä vauvat kiinnostanut :) Ei kyllä ole ollut mustasukkainenkaan, joskus tuumasi, että vauvan voi viedä takaisin sairaalaan. Nyt on välistä osoittanut jonkinlaista kiinnostusta puolivuotiasta siskoaan kohtaa ja saataa "leikkiä" tämän kanssa. Yllättävän hyvin on mennyt.
VastaaPoistaMeillä esikoinen on ollut yksivuotiaasta asti hoidossa ja tottunut kavereihin, siksi tehtiin se päätös, että jatkoi virikehoidossa kaksi-kolme päivää viikossa ja meillä se on toiminut, vaikka ylemmässä sanottiinkin, että ei pitäisi viedä hoitoon. Jos esim hiihtoloman vuoksi hoidosta on pidempi tauko niin hän alkaa kyselemään kavereiden perään. Me ajateltiin se niin, että niinä hoitopäivinä hän saa päiväksi leikkiseuraa ja aktiviteettiä, mitä kotona en vauvan takia pysty tarjoamaan. Kertaakaan ei ole protestoinut kun vauva jää äidin kanssa kotiin, vaan ei ehdi heippaa sanoa kun painuu leikkimään iloisena kavereiden kanssa. Meidän vauva on ollut myös aika haastava siinä mielessä, että viihtyy ainoastaan sylissä ja siinäkin viihdytettynä, ei paikoillaan. Ei siinä paljon voi värkätä toisen kanssa kun toinen huutaa koko ajan jos yrittää laskea hetkeksi johonkin. Mutta nämä on niitä asioita, mistä voi kiistellä loputtomiin, kun kaikilla on oma mielipide :)
Mutta tosiaan, hyvin on sopetunut nuorempaan sisarukseen ja varmasti menee paremmin sitten, kun pienempi pääsee leikkeihin mukaan!
Kiitos Laura hyvästä kommentistasi! <3
PoistaLuulenpa, että usein poikia ei niin kovasti kiinnostakaan vauvojen hoito, vaikka samanikäisiä tyttöjä se kiinnostaisikin. Miten se hoivavietti voi olla pienillä lapsilla jo niin tunnistettavissa on aika mielenkiintoista.
Olipa kiva kuulla, että teillä ei ole ollut mustasukkaisuutta. Todella toivon, että meilläkin säästytään ainakin niiltä pahemmilta puuskilta. Ja voin uskoa, että sitten kun päästään siihen saakka, että vauva voi jo hieman osallistua "leikkiin" niin ollaan voiton puolella.
Ymmärrän hyvin tilanteenne, että esikoisen hoitopaikka on ihan perusteltua, sillä hän on jo ehtinyt tottua hoitoympäristöön ja -kavereihin kauan ennen vauvan syntymää. Ja toisaalta eihän hänkään vietä hoidossa koko viikkoa. Itsestä taas tuntuisi todella hassulta viedä esikoinen nyt kokopäiväiseen hoitoon kun on tähänkin asti saanut olla äidin kanssa kotosalla. Tällöin minustakin tuntuisi, että hylkään toisen lapsen kun toinen tulee taloon. Uskon, että neitosemme saa riittävästi virikkeitä käydessään kerran viikossa kerhossa ja kerran muskarissa. Lisäksi leikimme useita kertoja viikossa naapuruston lasten kanssa lähipuistossa ja meillä käy leikkikavereita tai käymme itse kyläilemässä tuttavaperheissä.
Tietysti jokainen perhe tekee sen minkä näkee omalta kannaltaan parhaaksi. Ei meistä ole kukaan sanomaan mitä toisten pitäisi tehdä, vaan jokainen saa tehdä omat valintansa itse. Onneksi näin.
Hei!
VastaaPoistaMinäkin postasin juuri samasta aiheesta tammikuussa otsikolla "Sisko ja sen veli". Käypäs kurkkaamassa, jos ehdit!
Meille syntyi poika viime syyskuussa, kun tyttäremme oli 2,5-vuotias. Mustasukkaisuutta ei oikeastaan ole ollut. Ihan pari kertaa esikoinen on muka halunnut syliin juuri, kun vaikkapa imetän vauvaa ja kerran mutisi jotain tyyliin: "Äiti ei ole velivauvan äiti, äiti on vain mun äiti."
Ihan vähällä emme silti ole päässeet, koska meillä uhmaikä alkoi esikoisella hyvin voimakkaana melkeinpä samalla hetkellä, kun vauva syntyi. Ehkäpä se oli pienen mielen keino käsitellä asiaa, vaikka toki uhmaikä kuuluu ikään muutenkin. Nyt puolen vuoden jälkeen alkaa jo helpottaa. Isosisko haluaa touhuta vauvan ympärillä lähes jatkuvasti ja vielä kertaakaan ei ole osoittanut minkäänlaista aggressiivisuutta vauvaa kohtaan. Halailu ja pussailu ovat melko kovakouraisia, mutta tarkoitus on selvästi aina hyvä. Syliin isosisko haluaisi veljensä joka päivä, ja nyt onkin pitänyt teroittaa, että veljeä ei saa nostaa yksin.
Nyt puolivuotiaana vauva makoilee mielellään lattialla katsellen siskonsa touhuja. Isosisko esittelee lelujaan ja juttelee veljelle koko ajan. Kehuu vieläpä, että veljen kanssa on mukavaa leikkiä! ;)
Kiitos hyvästä vastauksestasi Liisa! <3 Kävin jo kurkkaamassa sinun postauksesi ja olit kirjoittanut asiasta kyllä todella kivasti! :)
PoistaMeillä uhmaikää on kärsitty oikeastaan siitä asti kun tyttö täytti sen kaksi vuotta. Tosin olemme päässeet melko helpolla uhmassakin, sillä itkupotkuraivareilta on toistaiseksi vielä säästytty. Rajoja kyllä koetellaan enemmän kuin tarpeeksi ja jatkuvasti.
Toivon todellakin, että meillä otetaan pikkusisko tai -veli vastaan samalla tapaa kuin teilläkin ja samanlainen kutina kyllä vatsanpohjassa on. Mutta, kuitenkin on hyvä varautua siihen, että kaikki ei sujukaan niin hyvin kuin toivoisi.
Itse olen koittanut olla tarkkana, etten sysää "syytä" vauvan niskoille. Kun isompi tulee kriittisellä hetkellä pyytämään jotain, yritän ohjata huomion hetkeksi toisaalle ja vältän viimeiseen asti "sinun täytyy nyt odotaa hetki, äiti tekee vauvalle ensin sitä tai tätä" Yritän vain keksiä isommalle jonkun puuhan siksi aikaa, että käteni vapautuu vauvasta ilman, että painotan erikseen, että nyt odotus johtuu vauvasta.
VastaaPoistaLopputtomasti kun jaksaa selittää, ohjata ja kannustaa isompaa niin meillä on toistaiseksi säästytty mustasukkaisuuskohtauksilta. Jos väsyneenä tulee joskus todettua, että nyt vain teet niin ja näin kun olet jo iso, niin sen löytää kyllä edestään. Isompi alkaa aivan varmasti kiukutella äidille ja heittäytyy avuttomaksi. Söpöä toisaalta sekin ja hyvä muistutus äidille kuinka pieni tuo "iso" onkaan.
Lähdimme myös siitä ajatuksesta, että tottakai isompi tykkää vauvasta ja pyrimme esittämään positiivisen kautta kaiken vauvaan liittyvän ettei itse tule istutettua negatiivisuuden siementä isomman mieleen. Ihan aina ei jaksa unevelan sumentamalla mielellä olla posiviitinen ja kannustava ja ottaa isoa mukaan toimiin. Niinä hetkinä pyörii dvd-levyt ja äiti pistää hihat heilumaan ja tekee vain pakollisen, jotta arki pyörisi ja käy sitten rutistamassa molemmat vuorotellen tai yhtäaikaa syliin.
Hyvin se menee. A on niin empaattinen ja sosiaalinen, että sopeutuu ja rakastuu ihan varmasti vauvaan. Ja onneksi löytyy niitä leikkikavereita läheltä, jos alkaa vauvan leikit tuntua vauvojen jutulta :)
<3 naapuri
Kiitos ihana naapurini! <3 Kommenttisi herätti minussa monta hyvää ajatusta ihan niin, että näinhän se pitääkin tehdä.
PoistaTuo olikin oikeasti todella hyvä konkreettinen vinkki, että ei sysäisi "syytä" vauvan niskoille. Enpä muuten ole tullut ajatelleeksi edes asiaa tuolta kannalta ja varmasti helposti olisi tullut sanottua juuri noin, että "äidin pitää nyt vaihtaa vauvalle vaipat ennenkuin ehdin tulemaan."
Ja myös tuo asia on pidettävä mielessä, että ei sortuisi siihen esikoisen "isotteluun" pienihän hän kuitenkin vielä on.
Pisitiivinen asenne on kyllä hyvä pitää mukana koko ajan. Sitä olenkin yrittänyt kantaa ohjenuoranani ja toivon, että se säilyy, vaikka kaikki ei menisikään niinkuin olisi toiveissa. Tälläkin hetkellä on yritetty toisinaan käyttää tuota dvd-levykikkaa, sillä toisinaan "äiti on ollut vähän väsynyt" ;D
Onneksi neidille löytyy todella hyviä leikkikavereita ihan lähettyviltä, niin ei pääse vauvojen leikit ihan liiaksi kyllästyttämään. <3
Kommentoinpa minäkin nyt ensi kerran, koska muistan selkäytimessäni nuo kuvaamasi tunteet ja pelot ja mielelläni helpottaisin muita tällaisia asioita pohtivia odottajia.
VastaaPoistaMuistan pelkojen vaihdelleen tietyssä "syklissä" suunnilleen näin:
1. aivan raskauden alussa pelko siitä, että esikoinen on liian pieni ja jää syrjään, että vauva syrjäyttää hänet
2. raskauden konkretisoiduttua tuli vähän seesteisempi vaihe ja vauva oli paljon ilolla mielessä
3. keskiodotuksessa alkoi nousta voimakas, ajoittain paniikinomainen "pakokauhu": apua, riittääkö rakkaus, tämä esikoinenhan on mitä ihanin ja niin täydellinen, apua apua jos toinen ei ole yhtä ihana. Keskiraskaudessa vietin tuntikausia keskustelupalstoilla ja luin kokemuksia.
Muistan kun Janina Fry oli saanut esikoisen oman esikoiseni jälkeen ja lehdistössä referoitiin heidän tekstiään "Meitä on kohdannut valtava onni ja olemme siitä hyvin kiitollisia". Kun sitten juuri ennen kuopukseni syntymää heille syntyi toinen lapsi, ja lehdistö referoi heidän viestiään: "äiti ja vauva voivat hyvin", olin hyvin huolestunut: apua, eikö toinen kerta olekaan yhtä hieno kuin eka, eikö rakkaus riitäkään, onko toinen lapsi vain arkinen lisä? Miksi toinen kerta uutisoitiin noin latteasti?
4. No, sitten loppuraskaudessa pohdin vieläkin tätä että riittääkö rakkaus. Oli tottunut näkemään esikoisen, hän olisi se meidän lapsi. Ja oli vaikea kuvitella kuopusta.
5. Kun kuopus syntyi, oli välillä huonon omantunnon hetkiä: vauvaan ei voinut keskittyä ihan yhtä intensiivisesti kuin esikoiseen aikoinaan. Esim. olin piirtänyt esikoisesta lyijykynäpiirroksen hänen ollessaan 2-viikkoinen. Halusin tehdä saman kuopuksesta, mutta kun aloin piirtää sitä, esikoinen tuli hyppimään viereen ja tilanne oli paljon levottomampi, enkä saanut piirrettyä kunnolla. Silloin itkin sisälläni molempien puolesta: en päässyt mitenkään täysin vauvahattaraan kuopuksen kanssa, ja toisaalta en halunnutkaan täysin, koska esikoinenkin pyöri mielessäni. Välillä olo oli kaikin puolin riittämätön.
Vähitellen kuitenkin tilanne alkoi tasaantua, eniten oman mieleni sisällä. Kaikki ne hetket, kun sain olla kuopuksen kanssa kahden, olivat arvokkaita koska niitä oli vähemmän. Ja vastaavasti kaikki ne hetket kun sain lukea rauhassa esikoiselle kirjaa tms, olivat arvokkaita, koska ne "palauttivat" hänen asemansa joka kerta kun se onnistui.
Minulla se huomion jakaminen otti kuitenkin koville ja oli Vakava Asia. Halusin täyttä tasapuolisuutta, ja koin ahdistusta. Kuitenkin sitten vauvavuoden aikana alkoi plupsahdella hetkiä, kun huomasin raukeana katsovani kuopusta, ja ihmetteleväni kuinka täydellinen hän on - kuten olin esikoista katsonut - ja ne toivat sen rauhan. Että tämä toimii, tämä onnistuu. Se oli tärkein asia minulle äitinä, ja se onnistui.
Nyt pari vuotta myöhemmin vaikeita hetkiä ovat ne, kun ei voi revetä kahdeksi. Kun luen sängyllä kirjaa, kuopus haluaa lukea muumia ja esikoinen satukirjaa, ja kumman tahansa otan, toinen itkee ensin. Tyytyväisimmillään sekä MINÄ että LAPSI on, kun saadaan olla kahdestaan - se on rauhallisempaa, stressittömämpää. Ja kun lapset ovat keskenäänkin, heillä on useimmiten hauskempaa kun minä en mene väliin! (tässä iässä siis)
Lapset ovat nyt n. 5 ja n. 2.
Toivottavasti tästä oli jotain apua.
-Kaislakerttu
Voi Kaislakerttu, kirjoitit jotenkin niin elämänläheisesti sisaruksista ja tuosta huomion jakamisesta, että ihan liikutuin! Juuri tuollaisia fiiliksiä uskoisin itsekin läpikäyväni sitten jos saamme toisen lapsen.
Poista-Hanna
Kiitos Kaislakerttu, kun jaoit ajatuksiasi ja kokemuksiasi meidän muiden kanssa! Myös minun mielestäni kirjoitit juuri niin elämänläheisesti kuin kirjoittaa voi. <3
PoistaSamaistun ihan täysin kirjoittamiisi tunteisiin, sillä juuri samanlaisia tunteita olen itse käynyt lävitse nyt odotusaikanani. Toisaalta odotan erittäin malttamattomana tätä kuopustamme syntyväksi, mutta toisaalta tahtoisin pitkittää esikoisen oloa sinä ainokaisenamme.
Odotettavissa on varmastikin vielä monen monta tunteiden myrskyä niin omassa päässäni kuin tuon rakkaan esikoisenkin. Toivottavasti osaisin luovia tilanteesta toiseen molemmat tasaisesti huomioiden.